Väinö Rusanen (1928– )

Maalata vai viljellä maata

Tasapainoilu taiteen tekemisen ja elinkeinon harjoittamisen välillä oli pitkään ongelmallinen saarijärveläiselle Väinö Rusaselle. Rusanen oli vain nelivuotias, kun hänen isänsä osti maatilan Sortavalan Kuokkaniemestä. Väinö tutustui lapsesta asti tilanhoitoon, mutta kiinnostus kuvataiteisiin puhkesi myös varhain. Uukuniemen Karsikon kansakoulussa etenkin piirustustunnit olivat tulevalle taiteilijalle mieleen. Sota ajoi Rusaset kuitenkin evakkoon kotitilaltaan, ja perhe päätyi lopulta pika-asutustilalle Saarijärvelle vuonna 1946. Seuraavan kymmenen vuoden aikana Väinö ja hänen isänsä raivasivat kymmenen hehtaaria peltoa Summassaaren korpeen.

Raskaan työn lomassa syveni myös Rusasen kiinnostus taiteeseen. Virikkeitä tarjosi etenkin kirjasto, josta tuleva taiteilija kertoi kantaneensa kotiin reppukaupalla luettavaa. Saarijärvi oli vireä kulttuuripitäjä, jossa asui monia vanhemman polven taiteilijoita, ja seudun kulttuuririkas ilmapiiri epäilemättä vaikutti myös nuoren Rusasen kiinnostuksen kohteisiin. Hänen saarijärveläisistä ikätovereistaan taiteilijoiksi ryhtyivät 1950-luvulla esimerkiksi Tapperin veljekset ja Frans Toikkanen (1926–2008). Toikkasen kanssa Rusanen ystävystyi läheisesti, ja nuorukaiset suuntasivat samaan aikaan taideopintojen pariin. Vuonna 1954 Rusanen osallistui ensimmäistä kertaa Korpilahden Putkilahden kuvataidekurssille, ja jatkoi kesäleireillä opiskelua aina kurssien lopettamisvuoteen 1957 asti. Taiteellisen kehityksensä kannalta Rusanen piti Tauno Sarmajaa (1907–1973) leirien tärkeimpänä opettajana.

Vaikka kuvataidekurssit pehmensivät siirtymistä Summassaaresta Helsingin oppilaitoksiin, oli muutos silti koettelemus. Rusasen perhe suhtautui asiaan kannustavasti, jos kohta esiintyi myös epäilyjä hankkeen kannattavuudesta. Vapaassa Taidekoulussa Rusasta opettivat muun muassa Unto Pusa (1913–1973) ja Sam Vanni (1908–1992). Etenkin jälkimmäistä opettajaa Rusanen piti erittäin vaikuttavana. Rusanen opiskeli vuoteen 1962 asti, ja palasi koulusta takaisin kotitilalleen. Maalaaminen jatkui kuitenkin työnteon ohessa, ja 60-luvun ajan Rusanen tasapainoili taiteen ja arjen työn välillä. Jopa ajan näyttelyarvosteluissa pohdittiin Rusasen ammatillista ongelmaa. Vuonna 1969 voimaantullut maatalouden ylituotannon leikkaamiseen tähtäävä pellonvarauslaki ratkaisi lopulta ongelman Rusasen puolesta. Sitoutumalla jättämään pellot viljelemättä eli panemalla pellot pakettiin Rusanen sai valtiolta rahallisen korvauksen, joka mahdollisti kokopäiväisen taiteilijantyön.

Rusasen suhde maisemaan on herkän lyyrinen. Etenkin saarijärveläistä maisemaa taiteilija on luultavasti maalannut enemmän kuin kukaan toinen. Hän on tallentanut kankaalle myös kansainvälisiä näkymiä; vuosien 1965–1967 Espanjan-matkojen tuloksena syntyneet maisemamaalaukset saivat osakseen erityistä huomiota. Rusanen on luonnehtinut itseään väritaiteilijaksi, ja rinnastanut värien hallinnan musiikin soittamiseen. Hänen maalaustapansa on akvarellimaisen nopea ja impulsiivinen silloinkin, kun hän käyttää öljy- tai temperavärejä. Paul Cézannen (1839–1906) vaikutus näkyy Rusasen teoksissa etenkin 1960-luvulta lähtien. Rusasen taide kävi yhä ekspressiivisemmäksi 60-luvun loppua kohden, ja näyttelyarvosteluissa kirjoitettiin taiteilijan vaikuttuvan vapaamuotoisesta informalismista. Maisemien lisäksi Rusanen on maalannut runsaasti muotokuvia ja 1970-luvulta lähtien myös ihmisjoukkoja.

 

Kai Kajander

 

Lähteet