Putkilahden ja Korpilahden kuvataidekurssit 1948–1957

Taiteen vapaa kohtauspaikka

 

Jyväskylän Kuvaamataiteellisen Kerhon perustaminen

Sodanjälkeisessä kulttuurimurroksessa taiteet hakivat uusia ilmaisukanavia. Sotavuosina etenkin kuvataiteiden harrastaminen oli ollut käytännössä mahdotonta, ja sodan päätyttyä tarve kokea maailma arvokkaana myös esteettisesti nousi vastapainona sota-ajan henkiselle lamaannukselle. Taidekasvatusta ja kuvataidekoulutusta kaipaavat harrastajat olivat kuitenkin ongelmallisessa tilanteessa. Viipurin taiteenystäväin piirustuskoulu oli jäänyt uuden rajan taakse, ja jäljelle jääneet kuvataidekoulut olivat sijoittuneet eteläiseen Suomeen. Jyväskyläläisten kuvataiteen harrastelijoiden joukossa heräsi ajatus koulutuksellisen tyhjiön täyttämisestä harrastajille suunnatulla opetusryhmällä.

Ajatus poiki hedelmää marraskuussa 1947 paikallisten taideharrastajien perustaessa Jyväskylän Kuvaamataiteellisen Kerhon. Ryhmän pääasiallisena tarkoituksena oli helpottaa kuvataidekoulutuksen puutetta, ja sen vetäjäksi pyydettiin nuoremman polven taiteilija Helmer Selin (1920–), joka oli opiskellut 1936–1939 Viipurin taiteenystävien piirustuskoulussa. Työiltoja järjestettiin aluksi kerran ja myöhemmin kaksi kertaa viikossa; opetustilat vaihtelivat huonekaluliikkeiden ja valokuvaamoiden toimitiloista vuonna 1953 valmistuneeseen Vesilinnaan.

Kesäkoulutuskurssit alkavat

Ensimmäinen kesäleiri järjestettiin puoli vuotta kerhon perustamisen jälkeen. Leiri oli maalauksesta kiinnostuneen putkilahtelaisen maanviljelijä Osmo Salmisen ajatus. Alkuaikoina kesäkoulutuskurssi järjestettiin Korpilahden Putkilahdessa, mutta vuonna 1955 opetus siirtyi Korpilahden kirkonkylään. Pääasiallinen syy oli, ettei Putkilahdessa voitu järjestää työskentelytilojen puuttuessa ammatillisia erikoiskursseja, kuten taidegrafiikan opetusta. Putkilahden kansakoulun tilat olivat myös käyneet ahtaiksi taidekurssien oppilasmäärän kasvettua.

Putkilahden leirin alkuvaiheissa Helmer Selin vastasi kaikesta teorian, taidehistorian ja materiaaliopin perusteiden opetuksesta. Ensimmäisellä leirillä toimi Selinin lisäksi vain yksi ulkopuolinen opettaja, pitkän pedagogisen uran tehnyt professori Uuno Alanko (1878–1964). Opettajakunta kuitenkin kasvoi kurssin laajentuessa ja löytäessä muotonsa. Kursseilla toimi yhteensä 15 opettajaa, useimmat vuosina 1953–1957. Selin luonnehti Säteriläisen syyskuun haastattelussa 1951, kuinka leirin pyrkimyksenä oli luoda eri-ikäisten ja tasoisten taiteilijoiden ja taiteenopiskelijoiden vapaa kohtauspaikka. Ohjaajiksi ja arvostelijoiksi pyrittiin kutsumaan ”pätevimmät kulloinkin saatavissa olevat voimat”.

Kesäleirien muoto ja sisältö

Kymmenen vuoden aikana Putkilahden ja Korpilahden kursseilla opiskeli lähes kolmesataa kuvataiteen harrastelijaa, taiteilijaa ja taideopiskelijaa. Kurssilaisten ikähaitari oli laaja; esimerkiksi vuoden 1951 leirillä oli Jyväskylän Sanomien mukaan oppilaita 16-vuotiaasta 66-vuotiaaseen. Kurssilaisten keski-ikä laski kurssin maineen kasvaessa ja nuoremman polven kiinnostuessa Jyväskylän Kuvaamataiteellisen Kerhon kesäkurssin mahdollisuuksista.

Ensimmäinen leiri oli kestoltaan vain kaksiviikkoinen, mutta viimeiseen kurssiin mennessä halukkailla oli mahdollisuus opiskella yhtäjaksoisesti kuusi viikkoa. Työtahti oli etenkin alkuaikojen aikataulun niukkuudesta johtuen kiivas, eikä vapaa-ajalle jäänyt paljon sijaa. Opettajakunta oli tasokasta; vuoden 1951 kurssilaiset luonnehtivat opetusta ankaraksi ja kovaksi, mutta hyvää tekeväksi, ja Ulla Rantanen (1938–) kuvasi Uuden Suomen haastattelussa vuonna 1956 kurssien opetusta erittäin tehokkaaksi. Myös kurssilaisten itsekritiikki oli paikoin kova; Ateneumissa opiskellut Maria Saurén kertoo taidelehti Kuvan haastattelussa 1953 hänen maalanneen kuusi öljyvärityötä, ”joista neljä on nyt kalojen ihmeteltävinä järvessä”.

Putkilahdessa ja Korpilahdessa järjestetty opetus sai runsaasti huomiota lehdistössä, sillä Jyväskylän Kuvaamataiteellisen Kerhon kesäleiri oli varhaisimpia sodanjälkeisiä kuvataiteen kesäkursseja. Kaiken kaikkiaan leirejä järjestettiin kymmenen vuosina 1948–1957. Kursseista pyrittiin tekemään eri puolilta maata tulleille kuvataiteen harrastelijoille ja kuvataiteilijoille vapaa kohtauspaikka; Jyväskylän Kuvaamataiteellinen Kerho halusi välttää nurkkakuntaisuuden kehittymistä.

Korpilahden luonnonkauneus

Korpilahden seutu on toiminut viimeisen sadan vuoden aikana monen suomalaisen kuvataiteilijan työskentely-ympäristönä. Esimerkiksi niin Akseli Gallen-Kallela (1865–1931) kuin Hugo Simberg (1873–1917) ovat työskennelleet Korpilahdella. Selin kuvailikin Uuden Kuvalehden haastattelussa vuonna 1953, kuinka Putkilahti-nimellä oli kaiku, joka sai monen taiteellisista pyrinnöistä tunnetun paikkakunnan kalpenemaan sen rinnalla.

Lehdistö kiinnitti erityistä huomiota seudun kauneuteen. Aikakauden julkaisut ovat poikkeuksetta tulvillaan paikkakunnan maisemien ylistystä. Tähdentäessään Putkilahden järvimaiseman merkitystä vuoden 1953 leirillä opettajana toiminut italialainen taidepedagogi Vittorio Bartolini yltyi myös kaunopuheiseksi: ”Teillä on niin suurenmoinen luonto ja kauniit värit, että se on omiaan kehittämään kauneuden tajua ja värisilmää.” Bartolini sekä seuraavana vuonna taidehistoriaa luennoinut ruotsalainen taidemuseon intendentti Willis Silfverstolpe toivat leirille kansainvälisyyden tuntua, joka ei jäänyt lehdistöltä huomaamatta.

Kritiikki ja kesäleirien lopettaminen

Putkilahden ja Korpilahden kurssit saivat osakseen myös kritiikkiä. Esimerkiksi vanhemman polven taiteilija Urho Lehtisen (1887–1982) mukaan Jyväskylän Kuvaamataiteellisen Kerhon toiminta oli luonteeltaan paikallista kuvataide-elämää hajottavaa. Jako taiteilijoihin ja harrastelijoihin ei ollut hänen mielestään tarpeeksi selvä, vaan harrastajat pyrkivät esiintymään ammattilaisina. Jakoa vaikeutti se, että kurssilaisten teoksia hyväksyttiin valtakunnallisiin näyttelyihin.

Jatkuva epävarmuus kesäleirin rahoituksesta johti lopulta kurssien päättymiseen. Sodan jälkeen kunnat ja valtio keskittivät huomionsa yleisen taloudellisen tilanteen kohentamiseen, eikä kuvataiteen koulutuksen aseman kohentamiselle jäänyt juuri sijaa. Jyväskylän kaupunki rahoitti Putkilahden kurssia vain vuonna 1951, ja vuosina 1952–1954 avustukset oli tarkoitettu Jyväskylän Kuvaamataiteellisen Kerhon ympärivuotisen koulutuksen tukemiseen. Vuodesta 1955 lähtien Jyväskylän kaupunki ei tukenut Kuvaamataiteellista Kerhoa lainkaan. Opetusministeriön myöntämää valtion avustusta kesäkurssit saivat ensimmäisen kerran 1952.

Jyväskylän Kuvaamataiteellisen Kerhon ja Suomen Taiteilijaseuran väliset erimielisyydet opetuksen sisältökysymyksistä vaikuttivat myös osaltaan leirien lopettamispäätökseen. Suomen Taiteilijaseura oli ollut vastuussa Korpilahden kurssiohjelman koulutuksellisesta puolesta vuodesta 1956 lähtien. Harrastelijoiden etua ajanut Kuvaamataiteellinen Kerho painotti kurssin teoreettisen puolen tärkeyttä, kun taas ammattilaisista koostunut Taiteilijaseura kannatti teoriaopetuksen poistamista lähes kokonaan.

Putkilahden ja Korpilahden kurssien merkitys

Kymmenessä vuodessa Kuvaamataiteellisen Kerhon kesäleiristä kehittyi valtakunnallinen, Suomen Taitelijaseuran hyväksymä ammattitaiteilijoille tarkoitettu jatkokurssi. Vaikka kesäkoulutuskurssit päättyivätkin vuonna 1957, vaikuttivat ne kuitenkin elvyttävästi Keski-Suomen kuvataiteeseen seuraavien vuosikymmenien ajan. Monet opinnoissaan pidemmälle ehtineet Jyväskylän Kuvaamataiteellisen Kerhon jäsenet liittyivät myöhemmin myös Jyväskylän Taiteilijaseuraan, ja esimerkiksi vuonna 1983 Taiteilijaseuran jäsenistä lähes kolmannes oli Putkilahden ja Korpilahden kuvataidekursseilla opiskelleita taiteilijoita.

Kai Kajander

Lähteet