Veikko Hirvimäki (1941– )

Omalakinen luonnonlahjakkuus

Veikko Hirvimäki on Petäjäveden Hirvimäen talon vanhin poika. Maanviljelyn sijaan häntä kiinnosti taiteilijan ammatti; ensimmäiset öljyvärimaalauksensa hän oli tehnyt jo 14-vuotiaana. Käytyään Petäjäveden kansakoulun Hirvimäki siirtyi Jyväskylään Keski-Suomen keskusammattikoulun rakennusalan linjalle. Ammattikoulun ohessa hän kuitenkin haki oppia myös kuvataiteessa niin Jyvälän kansalaisopistossa kuin Jyväskylän työväenopistossakin. Kuvataideopettajana Hirvimäellä oli Suomen Taideakatemian koulusta valmistunut Manu Forsblom (1926–2002), jonka ammattitaito ja rohkea väriskaala vaikuttivat myös Hirvimäen tuotantoon. Ammattikoulun jälkeen Hirvimäki työskenteli mainostoimistossa, mutta taiteellista kunnianhimoaan hän ei voinut mainonnan parissa tyydyttää. Käydessään armeijan vuonna 1960 Hirvimäki päätti ryhtyä taiteilijaksi.

Nuori lahjakkuus hyväksyttiin vain 19-vuotiaana Jyväskylän Taiteilijaseuran vierailunäyttelyyn Helsingissä vuonna 1960. Tuohta, tervaa ja kipsimassaa maalaustensa elementteinä käyttäneen Hirvimäen työt toivat näyttelyyn visuaalisen puolen lisäksi myös tervan hajun. Ensimmäisen yksityisnäyttelynsä Hirvimäki piti jo vuonna 1962 petäjäveteläisen pankin konttorissa. Näyttelyssä oli esillä kymmenkunta maalausta, joissa oli nähtävissä informalismin tyylipiirteitä. Hirvimäki herätti jo varhain huomiota ilmaisunsa kypsyydellä ja omaleimaisuudella. Esimerkiksi Aamulehti kirjoitti ihmettelevään sävyyn vuonna 1964: ”Kysymyksessä on ilmeinen luonnonlahjakkuus, jollaisia käsittämättömästä syystä silloin tällöin ilmaantuu.”

Ateneumin ARS61 -taidenäyttely oli innoittanut Hirvimäkeä yhdessä monen muun suomalaisen taiteilijan kanssa. Saadakseen paremman tuntuman kansainvälisen taiteen pulssista Hirvimäki lähti vuonna 1965 opintomatkalle Italiaan yhdessä toisen keskisuomalaisen kuvataiteilijan, Veikko Mäkeläisen (1930–2003) kanssa. Ei ole yllättävää, että Hirvimäen ja Mäkeläisen välille oli kehittynyt syvä ystävyys, sillä heidän taustansa olivat hyvin samanlaiset; he olivat kumpikin maatalon kasvatteja, joille maanviljely olisi kenties ollut itsestään selvin ammatti, mutta jotka tekivät itsenäisesti vaikean päätöksen ryhtyä taiteilijoiksi. Kumpikin heistä oli myös etupäässä itseoppinut taiteilija. Ahtaassa asunnossa Rooman keskustassa ei ollut mahdollista maalata, joten Hirvimäki ja Mäkeläinen tekivät etupäässä taidegrafiikkaa. Italianmatkan jälkeen Hirvimäen ilmaisukieli intoutui aikaisempaa rajummaksi sekä väreiltään että sommittelultaan. Samana vuonna Hirvimäki muutti Jyväskylään ja avioitui Silja Hakkaraisen kanssa.

Tämän ajan töissä Hirvimäen ilmaisuun hiipii yhä enemmän arkaistisia ja naivistisia piirteitä. Esille tulevat etenkin punaisen ja sinisen kontrastit sekä kirkkaan keltaisen ja murrettujen maavärien käyttö. Hirvimäen töitä verrattiin kansainväliseen, vuosina 1949–1951 vaikuttaneeseen Cobra-taiteilijaryhmään, joka oli yksi informalismin kehityksen virstanpylväistä. Maalaukset ”Taiteilijan vaimo” ja ”Kysykää häneltä joko hän lähtee” ovat tyypillisiä tämän kauden teoksia. ”Taiteilijan vaimo” oli mukana Suomen Kuvataidejärjestöjen Liiton vuosinäyttelyssä 1965; tuolloin vain 24-vuotias Hirvimäki sai näyttelyteoksistaan liiton vuosinäyttelypalkinnon. ”Taiteilijan vaimossa” Hirvimäki on jättänyt pois pohjustuksen lisämateriaalit, ja tästä seurannut värimassan ohuus tuo esille teoksen koloristisen maalaustavan. Eloisa ja rytmikäs kolorismi sai yhä enemmän sijaa taiteilijan 60-luvun lopun maalauksissa, kuten vuoden 1969 teoksessa ”Punainen huone”.

Hirvimäki oli tehnyt veistoksia jo ennen hänen taiteellisen uransa alkua. Myös Italianmatkalla hänen pääasiallisena kiinnostuksen kohteenaan olivat olleet kuvanveistäjät. Kiinnostuksesta veistotaiteeseen kertoo lisäksi hänen maalaustensa figuurien kolmiulotteinen hahmotustapa, kuten vuoden 1968 teoksessa ”Maallikkosaarnaaja”. Vuodesta 1967 lähtien Hirvimäen näyttelyissä alkoi esiintyä kankaalle tehtyjen maalauksien lisäksi myös kolmiulotteisia maalauksia ja maalattuja tilateoksia. Kehityskulku kuvanveiston pariin jatkui seuraavan vuosikymmenen ajan, ja johti Hirvimäen lopulta jättämään hyvästit maalaustaiteelle vuonna 1980.

Ajan, jatkuvuuden ja elämänkulun teemat ovat olleet Hirvimäen tuotannon keskiössä sekä hänen maalauksissaan että veistotaiteessaan. Aikaperspektiivin tematiikka kiteytyy etenkin Hirvimäen vuonna 1985 valmistuneessa Mika Waltarin muistomerkissä ”Kuningasajatus”, joka aiheutti kiivaan julkisen keskustelun esittävän ja abstraktin taiteen merkityksestä. Hirvimäki itse jatkoi taiteellista ilmaisuaan kompromisseitta julkisesta riepottelusta huolimatta. Hän onkin painottanut yksilöllisen luomistyön merkitystä koko pitkän ja korkeatasoisen uransa ajan. Keskisuomalaisen haastattelussa vuonna 1987 hän tiivisti näkemyksensä sanoin: ”Jos taiteellisesti lahjakas ihminen viedään autiolle saarelle ja hänelle annetaan maalia ja pensselit mukaan, hän varmasti luo yksinään jotakin suurta, omasta itsestään käsin, ilman koulutusta ja toisten ihmisten neuvoja.”

 

Kai Kajander

 

Lähteet