Kain Tapper (1930–2004)

Puun, kiven ja veden kuuntelija

Kuvanveistäjä Kain Tapper oli kotoisin Saarijärveltä. Hänen lapsuudenkotinsa oli pienviljelytila Tarvaalan Juholassa, jossa hän kasvoi yhdessä kolmen veljensä kanssa. Kodin ilmapiiri kannusti taiteentekoon, sillä kaikki Tapperin nelipäisestä veljeskatraasta suuntautuivat aikuisina taidealalle. Harri (1929–2012) ja Marko (taiteilijanimeltään Marko Tapio, 1924–1973) olivat kirjailijoita, ja veljessarjan nuorin Yrjö (1932– ) puolestaan teatterilavastaja. Kuvanveistoon Kain Tapperin innosti hänen äitinsä Aino, joka oli itsekin askaroinut puusta eläimiä. Äiti toimi myös mallina useissa Kain Tapperin töissä. Harri Tapper muisteli myöhemmin, kuinka Kainin piirtäessä äitiä ensimmäisiä kertoja ”isä katsoi vieressä ja sanoi, että kyllä minun mielestä rumuudessakin pitäisi joku raja olla”.

Ennen taiteilijanuraansa Kain Tapper työskenteli rakennusmiehenä, metsätyömiehenä sekä uitoilla. Tapperin taiteelliselle tuotannolle ominainen läheinen suhde luontoon syntyi jo näissä nuoruusvuosien palkkatöissä. Varusmiespalveluksen jälkeen Tapper haki Taideteolliseen oppilaitokseen Helsinkiin, jossa hän opiskeli vuosina 1952–1954. Tapper nousi esiin jo tuolloin uutena lupaavana kuvanveistäjänä. Hänen vanhimmat teoksensa ovat pienimuotoisia eläin- ja henkilöaiheisia pronssiveistoksia, jotka heijastelivat ajankohdan italialaista uusrealismia. Tapper osallistui vuodesta 1956 lähtien satoihin eri näyttelyihin, ja piti ensimmäisen kymmenistä yksityisnäyttelyistään vuonna 1958. Hän edusti Suomea Venetsian biennaalissa kahdesti, vuosina 1962 ja 1984. Tapper valmisti myös lukuisia julkisia veistoksia. Hänen viimeinen retrospektiivinen näyttelynsä oli Tampereella vuonna 2000 Sara Hildénin taidemuseossa.

Kain Tapperin tuotannon juuret ovat syvällä kansantaiteen historiassa. Ominaista hänen töilleen on lyyrinen niukkaeleisyys, jossa luonnolla ja luonnonilmiöillä on keskeinen osa. Tapper käytti töissään useita eri materiaaleja kirjasinmetallista betoniin, ja esimerkiksi Turun Vanhalle Suurtorille vuonna 2000 sijoitetussa ”Ajan virta” -teräsveistoksessa on keskeisenä elementtinä myös vesi. Päämateriaaleikseen taiteilija kuitenkin omaksui puun ja kiven. Elämän ja kuoleman, valon ja varjon, sekä liikkeen ja liikkumattomuuden teemat ovat alati läsnä hänen tuotannossaan. Tapper toivoi, että hänen veistoksiaan siliteltäisiin ja taputeltaisiin, sillä töiden taktiilisuus oli hänelle olennainen osa niiden kokemista. Pinnan struktuurilla ja patinalla onkin merkittävä rooli hänen töissään.

Tapperin tuotannossa vanha käsityöläistraditio ja kansainvälinen modernismi solmiutuvat saumattomasti yhteen. Hänen informalistinen ilmaisunsa sai kuitenkin aikaan kiivasta keskustelua etenkin 1960-luvulla. Oriveden kirkolle vuonna 1961 tehty alttarireliefi ”Golgatan kallio” kirvoitti kannanottoja voiko nonfiguratiivinen veistos olla sopivaa kirkkotaidetta. Vielä laajemmin taideyleisöä kohahdutti vuoden 1962 veistos ”Surumarssi”. Esimerkiksi kuvanveistäjä Wäinö Aaltosen (1894–1966) mielestä teos ei ollut tarpeeksi esittävä. Julkinen riepottelu oli Tapperille raskasta, ja hän muun muassa poltti osan valmiista puuveistoksistaan. Vaikka hänen abstrakti muotokielensä ei aluksi saanut osakseen ymmärrystä, seuraavien vuosikymmenien aikana Tapper kuitenkin vakiinnutti paikkansa taidehistoriassa yhtenä Suomen merkittävimmistä kuvanveistäjistä.

 

Kai Kajander

 

Lähteet